Autoilin tänään viemään tavaraa kirpparille. Olin ajatellut hoitaa tavarankuljetuksen pyöräkärryllä, mutta koska mukaan lähtikin myös vanha (ihana) matkalaukku ja kotiviinipöntöt, auto olikin tarpeen. Oli kieltämättä mukavaa, kun pystyi viemään tavarat autoon jo edellispäivänä. Pienen lapsen kanssa ei koskaan tiedä, milloin aukenee tilaisuus hoitaa asioita - vai aukeneeko ollenkaan - joten asioiden jättäminen viime tinkaan on vähän riskaabelia.
Oliko tämä nyt sitten hyvää ja perusteltua autonkäyttöä? Jos tavarat käyvät kaupaksi, niiden ostajat eivät ehkä sitten osta vastaavia uusia tavaroita, ja energiaa ja luonnonvaroja säästyy - mutta säästyykö tarpeeksi, jotta autoiluni aiheuttamat haitat tulee kompensoitua? Lasten vaatteet ja kengät olisivat päätyneet kiertoon ilman kirppariakin huuto.netin kautta, mutta aikuisten tavarat olisivat ehkä jääneet kaappiin käytännössä tyhjänpanteiksi.
Jos kauppa käy hyvin, nettoamme kirppisviikosta ihan hyvin - mutta nekin rahat hupenevat kyllä täysimääräisesti auton vakuutuksiin ja veroihin, eikä riitäkään. Että jääköhän tästä nyt sitten mitään käteen? Tilaa tulee vähän lisää. (Mutta ne talvirenkaat...)
sunnuntai 30. elokuuta 2009
torstai 27. elokuuta 2009
Autoilua auton takia
Viime lauantaiaamuna koitti automme ensimmäinen matka Jyväskylässä. Lähdimme hankkimaan sillä autonpesuvälineitä ja myös pesemään sitä. Yritin keksiä jotain, mitä voisimme toimittaa samalla retkellä, mutta mieleen ei tullut mitään. Ruokakaupassa on ehdottomasti helpompaa käydä ilman Eetua, jonka kaitsemiseen menee kaupassa yhden aikuisen voimat ja huomio - jos riittääkään - eikä ollut mitään isompaa hankittavaa muutenkaan.
Automatka tehtiin siis vain sen vuoksi, että meillä on auto. Mittariin tuli 13 kilometriä - olemme nyt ajaneet yhteensä 278 km.
Lähtiessä vähän harmitti, kun kaunis aamupäivä oli hukkaantumassa autossa nököttämiseen ja liikenteessä selviytymiseen. Mutta - täytyy myöntää - vaihtoehtona olisi ollut luultavasti sitä samaa leikkipuistossa käymistä, jota tässä on tullut harrastettua aika monena lauantai- ja sunnuntaiaamuna muutenkin. Ehkä tämä olisi kivaa vaihtelua Eetullekin.
Eetusta olikin hauska päästä autoon. Hän jopa suostui siirtymään kuskin paikalta turvaistuimeen lähes sovulla. Ajelu Bilteemaan sujui kolhuitta. Tämä tuntuu mainitsemisen arvoiselta seikalta, sillä ajamiseni ovat jääneet niin vähiin, että liikenteessä eteneminen ja kaiken tarpeellisen huomaaminen on aika pinnistelyä. (Myönnetään: taidan olla liikenneturvallisuusriski.)
Bilteeman parkkipaikalla alkoi alamäki. Eetu harmistui, kun auto pysähtyi. Kauppaan pääseminen oli vielä ok, mutta kun esillä olleita polkuautoja ei saanutkaan hyllyltä, pahan mielen kuulivat kaikki kaupassa olijat - koko seuraavan vartin ajan, kun mies haali sieniä, autoshampoita ja säämiskäliinoja. Reilun 20 euron lasku ei tuntunut isolta hinnalta siitä, että pääsimme lähtemään.
Sitten alkoi pesupaikan etsiminen. Kävimme arvoimassa Prisman pesukadun palvelut ja totesimme, että yritämme mieluummin löytää paikan, jossa voi käyttää niitä juuri ostettuja omia pesuvälineitä. Seuraavasta paikasta, Nesteen huoltsikalta, löytyikin sitten itsepalveluhalli, ja pienen opiskelun ja ihmettelyn jälkeen pääsimme sisään. Minä istuin autossa vahtimassa Eetua, joka banaanin voimalla jaksoi taas innostua hieman hätävilkkunapista ja vesisuihkuista, joita isi suihkutteli tuulilasiin. Juuri, kun pinna alkoi loppua, pääsimme onneksi ajamaan ulos. Parkkiksella lasien kuivaaminen ja muut viimeistelyt alkoivat jo hermostuttaa meitä molempaa autossa istujaa. Eetu-parka: muistan itsekin pikkulapsena inhonneeni turvaistuimen kahlitsevia hihnoja.
Illalla mies vielä vahasi auton, ja täytyy myöntää, että 13 kilometriä, hikiset tunnit autossa ja yhteensä noin kolmenkympin lasku tuottivat paljon hienomman näköisen auton. (Ikäänkuin sillä olisi merkitystä. No, on kai sillä.) Ja kai se nyt kestääkin sitten paremmin syksyn säät.
Tänään työkaveri kertoi, että heidän pihastaan on kaadettu kaikki isot koivut, koska ne likasivat alla olevia autoja. Potkaiskaa minua lujaa, jos joskus alan valittaa meidän parkkiruudun kohdalla komeilevasta koivusta!
Automatka tehtiin siis vain sen vuoksi, että meillä on auto. Mittariin tuli 13 kilometriä - olemme nyt ajaneet yhteensä 278 km.
Lähtiessä vähän harmitti, kun kaunis aamupäivä oli hukkaantumassa autossa nököttämiseen ja liikenteessä selviytymiseen. Mutta - täytyy myöntää - vaihtoehtona olisi ollut luultavasti sitä samaa leikkipuistossa käymistä, jota tässä on tullut harrastettua aika monena lauantai- ja sunnuntaiaamuna muutenkin. Ehkä tämä olisi kivaa vaihtelua Eetullekin.
Eetusta olikin hauska päästä autoon. Hän jopa suostui siirtymään kuskin paikalta turvaistuimeen lähes sovulla. Ajelu Bilteemaan sujui kolhuitta. Tämä tuntuu mainitsemisen arvoiselta seikalta, sillä ajamiseni ovat jääneet niin vähiin, että liikenteessä eteneminen ja kaiken tarpeellisen huomaaminen on aika pinnistelyä. (Myönnetään: taidan olla liikenneturvallisuusriski.)
Bilteeman parkkipaikalla alkoi alamäki. Eetu harmistui, kun auto pysähtyi. Kauppaan pääseminen oli vielä ok, mutta kun esillä olleita polkuautoja ei saanutkaan hyllyltä, pahan mielen kuulivat kaikki kaupassa olijat - koko seuraavan vartin ajan, kun mies haali sieniä, autoshampoita ja säämiskäliinoja. Reilun 20 euron lasku ei tuntunut isolta hinnalta siitä, että pääsimme lähtemään.
Sitten alkoi pesupaikan etsiminen. Kävimme arvoimassa Prisman pesukadun palvelut ja totesimme, että yritämme mieluummin löytää paikan, jossa voi käyttää niitä juuri ostettuja omia pesuvälineitä. Seuraavasta paikasta, Nesteen huoltsikalta, löytyikin sitten itsepalveluhalli, ja pienen opiskelun ja ihmettelyn jälkeen pääsimme sisään. Minä istuin autossa vahtimassa Eetua, joka banaanin voimalla jaksoi taas innostua hieman hätävilkkunapista ja vesisuihkuista, joita isi suihkutteli tuulilasiin. Juuri, kun pinna alkoi loppua, pääsimme onneksi ajamaan ulos. Parkkiksella lasien kuivaaminen ja muut viimeistelyt alkoivat jo hermostuttaa meitä molempaa autossa istujaa. Eetu-parka: muistan itsekin pikkulapsena inhonneeni turvaistuimen kahlitsevia hihnoja.
Illalla mies vielä vahasi auton, ja täytyy myöntää, että 13 kilometriä, hikiset tunnit autossa ja yhteensä noin kolmenkympin lasku tuottivat paljon hienomman näköisen auton. (Ikäänkuin sillä olisi merkitystä. No, on kai sillä.) Ja kai se nyt kestääkin sitten paremmin syksyn säät.
Tänään työkaveri kertoi, että heidän pihastaan on kaadettu kaikki isot koivut, koska ne likasivat alla olevia autoja. Potkaiskaa minua lujaa, jos joskus alan valittaa meidän parkkiruudun kohdalla komeilevasta koivusta!
perjantai 21. elokuuta 2009
Saako vielä pyytää kyytiä?
Nyt autonomistajana tuntuu hankalammalta pyytää toisia ihmisiä näkemään vaivaa ja poimimaan meitä kyytiin pitkänmatkan bussipysäkeiltä tai juna-asemilta. Odotetaanko meidän nyt käyttävän aina omaa kärryämme, kun sellainen kerran on käytettävissä? Toivottavasti ei.
Lekalla päähän
Auto on ollut meillä pian jo kaksi viikkoa. Huojennuksekseni olemme sinä aikana tehneet jo yhden junamatkan Helsinkiin, entiseen tapaamme, ja Jyväskylän sisäisetkin matkat ovat edelleen taittuneet pyörällä (minä) ja juosten (mies). Auto ei siis ole hievahtanutkaan paikaltaan. (Vaikka sitä kai pitäisi ajeluttaa parin viikon välein, jotta se ei jämähdä.)
Mies kävi toissaviikolla hoitamassa jopa auton vakuutusasiat Eetun kanssa kävellen. Tuo reissu ei sujunut aivan niin jouhevasti kuin olisi voinut. Vakuutuksen otto onnistui Pohjolan konttorissa Jyväskylän keskustassa, mutta rekisteröinti ei, koska siellä on vain niiden ihmisten tiedot, joilla on ajokortti tai on ollut auto ennestään. Mies ei kuulu kumpaankaan ryhmään, joten hänen oli lähdettävä rekisteröintiasioissa keskustan ulkopuolelle Seppälään.
Sieltä sain sitten suht äkäisen puhelun töihin. "Katso nyt, kun olet siellä netin äärellä, missä niitä katsastuspaikkoja täällä nyt sitten oikein on!" Siellä oltiin siis eksyksissä. Sain ruudulle joitain osoitteita ja annoin ohjeet. Mies jatkoi: "Haluatko sinä vuorostasi lekalla päähän?"
Ai, mitä nyt?
"No se vakuutus ei ollutkaan parisataa euroa vuodessa, vaan yli viisisataa."
Puuh. Jotain tällaista etukäteen ounastelinkin. "Mitäs minä sanoin" -asenne ei nyt tosin auta, kun päätös auton vastaanottamisesta tehtiin jo. Mutta yli viisisataa! En halua luopua niistä muutamista vuosittaisista vaateostoksistani, kaikista yhdestä maksullisesta harrastuksestani, parista kaukojunamatkasta enkä hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestöjen tukemisesta auton omistamisen takia. Eetun vaatteet haalitaan jo nyt aika pitkälti huuto.netistä. Enkä jaksaisi alkaa rampata ruokatarjousten perässäkään.
Eka melkein kahdensadan euron lasku tuli jo. Saa nähdä, ehkä auto laitetaan kuin laitetaankin seisontavakuutukseen.
Mies on alkanut tarkkailla säätä jo sillä silmällä, että nyt olisi hyvä autonpesu- ja -vahausilma. Tällä viikolla ei ole päästy puunailemaan, koska perheenjäsenet ovat olleet kukin vuorotellen kipeinä.
Mies kävi toissaviikolla hoitamassa jopa auton vakuutusasiat Eetun kanssa kävellen. Tuo reissu ei sujunut aivan niin jouhevasti kuin olisi voinut. Vakuutuksen otto onnistui Pohjolan konttorissa Jyväskylän keskustassa, mutta rekisteröinti ei, koska siellä on vain niiden ihmisten tiedot, joilla on ajokortti tai on ollut auto ennestään. Mies ei kuulu kumpaankaan ryhmään, joten hänen oli lähdettävä rekisteröintiasioissa keskustan ulkopuolelle Seppälään.
Sieltä sain sitten suht äkäisen puhelun töihin. "Katso nyt, kun olet siellä netin äärellä, missä niitä katsastuspaikkoja täällä nyt sitten oikein on!" Siellä oltiin siis eksyksissä. Sain ruudulle joitain osoitteita ja annoin ohjeet. Mies jatkoi: "Haluatko sinä vuorostasi lekalla päähän?"
Ai, mitä nyt?
"No se vakuutus ei ollutkaan parisataa euroa vuodessa, vaan yli viisisataa."
Puuh. Jotain tällaista etukäteen ounastelinkin. "Mitäs minä sanoin" -asenne ei nyt tosin auta, kun päätös auton vastaanottamisesta tehtiin jo. Mutta yli viisisataa! En halua luopua niistä muutamista vuosittaisista vaateostoksistani, kaikista yhdestä maksullisesta harrastuksestani, parista kaukojunamatkasta enkä hyväntekeväisyys- ja ympäristöjärjestöjen tukemisesta auton omistamisen takia. Eetun vaatteet haalitaan jo nyt aika pitkälti huuto.netistä. Enkä jaksaisi alkaa rampata ruokatarjousten perässäkään.
Eka melkein kahdensadan euron lasku tuli jo. Saa nähdä, ehkä auto laitetaan kuin laitetaankin seisontavakuutukseen.
Mies on alkanut tarkkailla säätä jo sillä silmällä, että nyt olisi hyvä autonpesu- ja -vahausilma. Tällä viikolla ei ole päästy puunailemaan, koska perheenjäsenet ovat olleet kukin vuorotellen kipeinä.
tiistai 11. elokuuta 2009
Ensimmäinen matka
Auto ajettiin, tai siis minä ajoin auton, Lappeenrannasta Jyväskylään sunnuntaina. Matkasimme Eetun mummilaan lauantaina junalla: Jkl - Pieksämäki (juoksentelua ja eväitä puistossa) - Kouvola (jäätelöt) - Lappeenranta.
Paluumatka tehtiin siis uudella punaisella autollamme. Lähdimme iltapäivällä, kun Eetu alkoi vaikuttaa tarpeeksi väsyneeltä. Hän nukkuu helposti autoon, niin kuin kai useimmat lapset. Toivoimme, että unet kestäisivät pitkään. Jännitimme aika lailla, miten vilkas vilperttimme jaksaisi koko matkan. Hän ei nimittäin pysy liiemmälti paikoillaan, koskaan, missään.
Jännitin myös liikenneturvallisuutta. Kun on harvoin maantiellä pikkuautolla, alkaa autokyyti tuntua toooosi vauhdikkaalta. Sitä tajuaa vähän turhankin hyvin, että tuosta jos ohjaisi syystä tai toisesta pientareelle, niin se olisi sitten siinä. Eikä niistä rekoistakaan oikein tiedä, niitähän tuntuu kaatuilevan harva se päivä.
No, hengissä ja terveinä täällä ollaan. Matka sisälsi yhden pienen ja yhden isomman harhaanajon (ekologinen autoilija: osaa reittisi!), jonka myötä tosin löytyi Otava ja ihan kiva uimaranta, jota sitten hyödynsimmekin virkistäytymiseen. Puhelimen navigaattori talutti meidät takaisin reitille. Bensaa tankatessa meni yli 7 euroa hukkaan, kun en hahmottanut, että tankkiin ei mahdukaan bensaa 40 euron edestä (taloudellinen autoilija: laita automaattiin vain yksi seteli!).
Eetu nukkui Mikkeliin. Loppumatkasta vaikutti ensin ihan hyvältä, kunnes tuli pieni oksu. Pysähdyimme taas ennen Kangasniemeä, ja parkkikselle tulikin sitten mehut ja vedet ja kaikki. Puiden välistä vilkuttava aurinko ei tunnu kivalta aikuisestakaan, pienelle miehelle se oli varmaan liikaa, kun oli aika kuumakin. Pydähdys ja uudet eväät taisivat auttaa, ja pääsimme Vaajakoskelle. Navigaattoripuhelimen akku hyytyi, kun emme totelleet Ääntä liikenneympyrähässäkässä, vaan kävimmekin kaupassa ennen moottoritielle kurvaamista.
Täytyy sanoa, että olo oli aika ryytynyt, kun puoli yhdeksältä parkkeerasimme omaan ruutuumme (joka muuten sekin maksaa nyt sitten 9 euroa kuussa). Väitän, että olisimme olleet ainakin vähän paremmassa hapessa, jos olisimme tulleet junalla. Aikaa olisi kulunut yhtä paljon ja olisimme varmaan olleet väsähtäneitä Eetun paimentamisesta, mutta silti. Mutta toisaalta nyt ei tarvinnut lähteä kiireellä johonkin tiettyyn junaan.
Parkkiruutumme on pyörävajan vieressä. Siellä se auto aamulla nökötti, kun lähdin fillaroimaan töihin. Näky ei aiheuttanut inhon mutta ei myöskään positiivisia liikutuksen tunteita. Eetu kävi kokeilemassa ovet iltapäivällä. (Olivat onneksi kiinni.) Mies kävi lenkillään päivällä ostamassa rattilukon (10 e). Mitähän pientä tarviketta seuraavaksi tarvitsee hankkia?
Paluumatka tehtiin siis uudella punaisella autollamme. Lähdimme iltapäivällä, kun Eetu alkoi vaikuttaa tarpeeksi väsyneeltä. Hän nukkuu helposti autoon, niin kuin kai useimmat lapset. Toivoimme, että unet kestäisivät pitkään. Jännitimme aika lailla, miten vilkas vilperttimme jaksaisi koko matkan. Hän ei nimittäin pysy liiemmälti paikoillaan, koskaan, missään.
Jännitin myös liikenneturvallisuutta. Kun on harvoin maantiellä pikkuautolla, alkaa autokyyti tuntua toooosi vauhdikkaalta. Sitä tajuaa vähän turhankin hyvin, että tuosta jos ohjaisi syystä tai toisesta pientareelle, niin se olisi sitten siinä. Eikä niistä rekoistakaan oikein tiedä, niitähän tuntuu kaatuilevan harva se päivä.
No, hengissä ja terveinä täällä ollaan. Matka sisälsi yhden pienen ja yhden isomman harhaanajon (ekologinen autoilija: osaa reittisi!), jonka myötä tosin löytyi Otava ja ihan kiva uimaranta, jota sitten hyödynsimmekin virkistäytymiseen. Puhelimen navigaattori talutti meidät takaisin reitille. Bensaa tankatessa meni yli 7 euroa hukkaan, kun en hahmottanut, että tankkiin ei mahdukaan bensaa 40 euron edestä (taloudellinen autoilija: laita automaattiin vain yksi seteli!).
Eetu nukkui Mikkeliin. Loppumatkasta vaikutti ensin ihan hyvältä, kunnes tuli pieni oksu. Pysähdyimme taas ennen Kangasniemeä, ja parkkikselle tulikin sitten mehut ja vedet ja kaikki. Puiden välistä vilkuttava aurinko ei tunnu kivalta aikuisestakaan, pienelle miehelle se oli varmaan liikaa, kun oli aika kuumakin. Pydähdys ja uudet eväät taisivat auttaa, ja pääsimme Vaajakoskelle. Navigaattoripuhelimen akku hyytyi, kun emme totelleet Ääntä liikenneympyrähässäkässä, vaan kävimmekin kaupassa ennen moottoritielle kurvaamista.
Täytyy sanoa, että olo oli aika ryytynyt, kun puoli yhdeksältä parkkeerasimme omaan ruutuumme (joka muuten sekin maksaa nyt sitten 9 euroa kuussa). Väitän, että olisimme olleet ainakin vähän paremmassa hapessa, jos olisimme tulleet junalla. Aikaa olisi kulunut yhtä paljon ja olisimme varmaan olleet väsähtäneitä Eetun paimentamisesta, mutta silti. Mutta toisaalta nyt ei tarvinnut lähteä kiireellä johonkin tiettyyn junaan.
Parkkiruutumme on pyörävajan vieressä. Siellä se auto aamulla nökötti, kun lähdin fillaroimaan töihin. Näky ei aiheuttanut inhon mutta ei myöskään positiivisia liikutuksen tunteita. Eetu kävi kokeilemassa ovet iltapäivällä. (Olivat onneksi kiinni.) Mies kävi lenkillään päivällä ostamassa rattilukon (10 e). Mitähän pientä tarviketta seuraavaksi tarvitsee hankkia?
Miten jouduimme autonomistajiksi?
Olemme pärjänneet ihan hyvin ilman omaa autoa. Olemme asettuneet asumaan niin, että pääsemme paikkoihin pyörällä. Meillä on kahden aikuisen käytössä kolme pyörää: yhdessä on ympäri vuoden nastarenkaat, sitä käytetään talvella. Lapsen tultua perheeseen investoimme hienoon peräkärryynkin.
Autoa on kaivattu lähinnä silloin, kun on pitänyt kuljettaa esim. yöpöydät huonekaluliikkeestä kotiin tai iso matto pesulaan. Marjametsässä ja lähiseudun luonto- tai kulttuurikohteissa käyminen on aika lailla jäänyt. Sukulaisiin pääsemme junalla tai bussilla, ainakin, jos loppupäässä joku hakee meidät pysäkiltä tai asemalta.
Olen halunnut elää ilman autoa, siksi, että ilmastomme ei ihan oikeasti kaipaa yhtään ylimääräistä hiilidioksidia, ja siksikin, että haluan pitää tuntuman siihen, miten yhteiskuntarakennetta ja yhteiskunnan palveluja olisi kehitettävä, jotta ilman autoakin tulisi toimeen. Vieläpä lasten kanssa.
Nyt kävi kuitenkin niin, että anoppi vaihtoi autoa ja halusi luovuttaa edellisen auton poikansa perheelle. Tarjouksen tultua asiaa vatvottiin meillä muutamaankin kertaan.
Toisaalta tilaisuus saada auto ei toistu ihan joka vuosi. Mitä jos mies saa töitä ja Eetu saa päiväkotipaikan ensin jostain kaukaa? Ja pääsisihän sillä sitten lavatansseihinkin paremmin. Voisihan sen laittaa seisontavakuutukseen.
Toisaalta kylmä hiki nousi otsalle, kun ajattelin vaikkapa sitä talvirengaspinoa - mihin sekin mahtuu? Ja paljonko siihen kaikkeen menee rahaa? Ja aikaa? Kun sitä ei ole nytkään oikein mihinkään. Puhumattakaan periaatteen romahtamisesta. Olin ajatellut hankkia auton (tai osan siitä) aikaisintaan sitten, kun minulla on varaa todelliseen ekoautoon, tai sitten, kun Jyväskylässäkin toimii CityCarClub.
On ilmeisen vaikea tottua pois autosta, oppia sellaisille tavoille, että pärjää ilman sitä. Me olimme tottuneet. Pelkään pahoin, että totumme nyt autoon. Se on ihan väärä suunta, kun ilmastopäästöjä olisi muutamassa vuosikymmenessä vähennettävä 80-90 prosenttia. Miettikää, se on valtava osuus. Siinä vaiheessa aika monen perheen on ajeltava reissunsa muulla kuin autolla.
Autoa on kaivattu lähinnä silloin, kun on pitänyt kuljettaa esim. yöpöydät huonekaluliikkeestä kotiin tai iso matto pesulaan. Marjametsässä ja lähiseudun luonto- tai kulttuurikohteissa käyminen on aika lailla jäänyt. Sukulaisiin pääsemme junalla tai bussilla, ainakin, jos loppupäässä joku hakee meidät pysäkiltä tai asemalta.
Olen halunnut elää ilman autoa, siksi, että ilmastomme ei ihan oikeasti kaipaa yhtään ylimääräistä hiilidioksidia, ja siksikin, että haluan pitää tuntuman siihen, miten yhteiskuntarakennetta ja yhteiskunnan palveluja olisi kehitettävä, jotta ilman autoakin tulisi toimeen. Vieläpä lasten kanssa.
Nyt kävi kuitenkin niin, että anoppi vaihtoi autoa ja halusi luovuttaa edellisen auton poikansa perheelle. Tarjouksen tultua asiaa vatvottiin meillä muutamaankin kertaan.
Toisaalta tilaisuus saada auto ei toistu ihan joka vuosi. Mitä jos mies saa töitä ja Eetu saa päiväkotipaikan ensin jostain kaukaa? Ja pääsisihän sillä sitten lavatansseihinkin paremmin. Voisihan sen laittaa seisontavakuutukseen.
Toisaalta kylmä hiki nousi otsalle, kun ajattelin vaikkapa sitä talvirengaspinoa - mihin sekin mahtuu? Ja paljonko siihen kaikkeen menee rahaa? Ja aikaa? Kun sitä ei ole nytkään oikein mihinkään. Puhumattakaan periaatteen romahtamisesta. Olin ajatellut hankkia auton (tai osan siitä) aikaisintaan sitten, kun minulla on varaa todelliseen ekoautoon, tai sitten, kun Jyväskylässäkin toimii CityCarClub.
On ilmeisen vaikea tottua pois autosta, oppia sellaisille tavoille, että pärjää ilman sitä. Me olimme tottuneet. Pelkään pahoin, että totumme nyt autoon. Se on ihan väärä suunta, kun ilmastopäästöjä olisi muutamassa vuosikymmenessä vähennettävä 80-90 prosenttia. Miettikää, se on valtava osuus. Siinä vaiheessa aika monen perheen on ajeltava reissunsa muulla kuin autolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)